Tämän kirjan suurin arvo ei ole sen taiteellisessa esitystavassa eikä laajoissa, hyödyllisissä tiedoissa, joita lukija siitä ammentaa, vaan sen todenperäisyydessä. Siinä kerrotaan asioita, jotka todella ovat tapahtuneet. Totta kyllä, että niitä on hieman väritetty, mutta tekijä ei ole ottanut lisäpalkkiota vaivoistaan. George Harris ja Montmorency eivät ole runollisia ihannekuvia, vaan lihasta ja verestä luotuja olentoja — semminkin George, joka painaa kaksitoista puntaa. Ajatusten syvyydessä ja ihmistuntemisessa toiset teokset voivat viedä tältä voiton, toiset kirjat voivat olla nerokkaampia ja laajempia, mutta mitä ehdottomaan, auttamattomaan totuudenrakkauteen tulee, vie tämä voiton kaikilta muilta. Ja tiedän, että vakava lukija antaa tälle asialle suuremman arvon kuin kirjan muille, lukuisille ansioille. Ja sen totuus lisääkin melkoisesti siinä annettujen opetusten arvoa.
Tekijä.
Kolme invaliidia. — Georgen ja Harris'in kärsimyksiä. — Sadanseitsemän kuolettavan taudin uhri! — Hyödyllisiä lääkeohjeita. — Lasten maksataudin parannustapa. — Olemme yksimieliset siitä, että olemme liiaksi rasittuneet ja kaipaamme lepoa. — Viikko aaltoilevalla ulapalla? — George ehdottaa Thamesjokea. — Montmorency tekee vastalauseen. — Alkuperäinen ehdotus hyväksytään kolmen äänen enemmistöllä yhtä vastaan.
Meitä oli kaikkiaan neljä — George, William Samuel Harris, allekirjoittanut ja Montmorency. Istuimme minun huoneessani, tupakoimme ja puhelimme miten huonoja olimme — huonoja lääketieteelliseltä kannalta, tietenkin.
Tunsimme itsemme niin heikoiksi, että aloimme tulla oikein levottomiksi. Harris sanoi joskus saavansa semmoisia pyörtymyskohtauksia, että hän tuskin tiesi mitä silloin teki; siihen George sanoi, että hänelläkin oli pyörtymiskohtauksia, niin että hän tuskin tiesi mitä teki. Mitä minuun tulee, oli maksani epäkunnossa. Tiesin, että se oli maksa, sillä olin vastikään lukenut ilmoituksen, jossa ylistettiin patenteerattuja maksapillerejä ja jossa tehtiin selkoa erinäisistä oireista, joista voi päättää oliko maksa epäkunnossa. Minulla oli kaikki nuo oireet.
On todella omituista, mutta minä en koskaan voi lukea patenttilääkkeiden ilmoituksia tulematta johtopäätökseen että minulla on juuri siinä kuvattu tauti sen kaikkein pahimmassa muodossa. Diagnoosi kuitenkin aina täydellisesti lyö yhteen oireitten kanssa, joita kulloinkin tunnen ruumiissani.
Muistan miten eräänä päivänä menin British Museum'iin lukemaan miten on hoidettava erästä vähäpätöistä tautia, joka silloin minua vaivasi — luulen että se oli nokkoskuume. Sain kirjan ja luin kaikki, mitä tahdoin tietää; sitten minä ajattelemattomuudessani käänsin lehden ja aloin huolettomasti lukea taudeista ylipäänsä. En enää muista, mikä ensimmäinen tauti oli, jota syvennyin tutkimaan — se oli, luulen, joku kauhea, hävittävä kulkutauti — mutta ennenkuin olin päässyt puoliväliinkään "edelläkäyvien oireitten" luettelossa, tulin selville siitä, että itse podin tuota kauheata tautia.
Istuin tuokion kauhusta jäykistyneenä; sitten aloin — tylsästi ja koneellisesti — lukea edelleen. Tulin lavantautiin, luin oireet, huomasin, että minussa oli lavantauti — se lienee raivonnut minussa kuukausia ilman että siitä tiesin — ja minä aloin tuumia oliko minussa vielä joku tauti. Minä etsin kirjasta tanssitaudin, ja — niinkuin olin odottanut — oli minulla tämäkin tauti. Nyt alkoi tilani minua huvittaa ja päätin perinpohjin sitä tutkia. Siksipä otinkin taudit aakkosellisessa järjestyksessä: ensin luin abscessista ja huomasin, että minulla oli semmoinen ja että se puhkeaisi 14 päivän kuluttua. Mitä luumätään tulee, niin sain ilokseni tietää, että minulla oli se varsin lievässä muodossa ja — ainakin tämän taudin puolesta — voisin vielä elää vuosikausia. Kouristustautia podin varsin arveluttavilla muunnoksilla, ja kurkkumätä näytti syntymästä saakka minussa asustaneen. Jauhoin tunnollisesti koko kirjan läpi, ja ainoa tauti, jota en voinut huomata itselläni olevan, oli suusalpa.
Ensin olin siitä suorastaan loukkaantunut; se tuntui minusta jonkinlaiselta häväistykseltä. Miksei minulla ollut suusalpaa? Miksi tämä aiheeton poikkeus? Sittemmin kuitenkin lepyin. Ajatellessani että minussa oli kaikki muut taudit, jotka lääketiede tunsi, pääsin eroon itsekkyydestäni ja päätin koettaa tulla toimeen ilman suusalpaa. — Leini, ilkeimmässä muodossaan, näytti saaneen minut valtoihinsa ilman että minulla siitä oli aavistustakaan; ja n.s. zymotisia tauteja olin nähtävästi potenut lapsuudesta saakka. Ei ollut enää mitään tauteja zymotisten jälkeen, mistä päätin, ettei minulla ollut sen useampaa tautia.
Istuin ja mietiskelin. Kuvittelin miten huomiota herättävä yksilö olin lääketieteelliseltä kannalta: oikea makupala kaikille lääkäreille! Nuorten kandidaattien ei enää olisi tarvis suorittaa kurssejaan eri sairaaloissa, jos he saivat hoitaa minua. Olinhan itse täydellinen lasaretti. Heidän tarvitsi vain tutkia minut, s.o. kaikki tautini, ja sitten he voisivat suorittaa tutkintonsa.
Sitten ihmettelin pitkältäkö minulle vielä oli suotu elonaikaa. Koetin tutkia itseäni. Koettelin valtimoani. Ensin en tuntenut mitään valtimoa lainkaan, mutta sitten se odottamatta alkoi tykyttää. Otin kelloni ja laskin tykytykset. Luin 147 lyöntiä minuutissa. Sitten laskin käteni sydämelle, mutta en tuntenut sen lyövän. Se oli lakannut liikkumasta! Myöhemmin olen tullut johtopäätökseen, että se kyllä oli koko ajan paikallaan ja tykytti, mutta en voi asiata selittää. Koettelin kädelläni ruumiini koko etupuolen, vyötäisiltä päähän, tunnustelin kupeitani ja siirryin selkäpuolellekin. Mutta en tuntenut enkä kuullut mitään. Yritin katsoa kieltäni. Pistin sen niin pitkälle ulos suusta kuin taisin, ummistin toisen silmäni ja koetin nähdä toisella. Mutta en nähnyt muuta kuin kieleni kärjen ja ainoa tulos, jonka siten saavutin, oli vakaumus siitä, että minussa oli tulirokko.
Olin tullut lukuhuoneeseen terveenä, onnellisena ihmisenä. Horjuin sieltä ulos täydellisenä rauniona.
Menin lääkärini luo. Hän on vanha ystäväni; hän koettelee valtimoani, katsoo kieltäni ja puhelee ilmasta ottamatta maksua, kun luulottelen olevani sairas. Olin senvuoksi nyt tekevinäni hänelle vastapalveluksen menemällä hänen luokseen. "Mitä lääkäri tarvitsee", sanoin itsekseni, "on kokemusta. Minäpä tarjoudun hänen hoidettavakseen. Hän saa enemmän kokemusta minun ruumiistani kuin seitsemästätoistasadasta tavallisesta potilaasta, joilla on vain yksi tahi pari tautia kullakin." Menin siis suoraan hänen luokseen. Hän sanoi:
"No, mitä kuuluu?"
"En tahdo kuluttaa turhaan aikaasi, ukkoseni", minä sanoin, "luettelemalla tautejani. Elämä on lyhyt, ja voisit kuolla, ennenkuin olen päässyt loppuun. Mutta sanon sinulle mitä tautia minussa ei ole. Minulla ei ole suusalpaa. Miksei minulla sitä ole, en tiedä sanoa; mutta niin on asia. Kaikki muut minulla on."
Kerroin nyt hänelle, miten olin saanut kaikki selville.
Sitten hän avasi liivini, kurkisti nieluuni, tarttui ranteeseeni, löi minua rintaan, kun vähimmin semmoista odotin — mielestäni oli se ilkeä, kavala teko — ja painoi vihdoin korvansa mainittua ruumiinosaa vastaan. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen ja kirjoitti lääkemääräyksen, taittoi sen kokoon ja ojensi minulle. Pistin sen taskuuni ja läksin tieheni.
En avannut sitä, vaan jätin sen semmoisenaan lähimpään apteekkiin. Apteekkari luki sen ja ojensi sen minulle takaisin. Hän sanoi, ettei voinut sitä suorittaa.
"Olettehan Te apteekkari?" minä kysyin.
"Olen kyllä", hän vastasi. "Jos olisin sekatavarakauppa, johon on yhdistetty hotelliliike, voisin kenties Teitä palvella. Mutta kun olen ainoastaan apteekkari, täytyy minun luopua kunniasta."
Minä luin reseptin. Sen sisällys oli seuraava:
Rec.
1 lb. pihvipaistia sekä
1/2 pulloa olutta joka 6:s tunti
1 10 penikulman kävely joka aamu
1 vuode lyönnilleen k:lo 11 iltasella.
Ja älä mätä kalloosi asioita, joita et käsitä.
Noudatin ohjeita niin onnellisella tuloksella — tarkoitan itselleni — että henkeni pelastui ja olen yhä elossa.
Nyt tässä tapauksessa oli minulla, palatakseni takaisin maksapilleri-ilmoitukseen, kieltämättä kaikki siinä luetellut taudinoireet, joista tärkein oli "yleinen haluttomuus kaikkeen työhön."
Miten tässä suhteessa kärsin, ei kielin voi kertoa. Varhaisesta lapsuudestani saakka olen ollut tämän taudin marttyyri. Poikana olin tuskin päivääkään vapaana sairaudesta. Silloin ei vielä tietty, että se johtui maksastani. Lääketiede ei ollut läheskään niin korkealle kehittynyt kuin nykyään; ja tautiani sanottiin "laiskuudeksi."
"Vai niin, sinä laiska, pikku lurjus", sanottiin minulle, "jollet tahdo tehdä työtä, niin saatpa nähdä", sillä he eivät tienneet, että olin sairas.
Eivätkä he antaneet minulle pillerejä; sain läimähdyksiä päähäni. Ja niin merkillistä kuin onkin: nuo lyönnit usein paransivat minut — hetkiseksi. Muistan, että yksi ainoa läimähdys päähäni vaikutti tehoisammin maksaani ja sai minut ryhtymään työhön paremmin kuin kokonainen rasia pillereitä.
Niinhän usein on laita: nuo yksinkertaiset, vanhanaikaiset "kotilääkkeet" ovat joskus tehoisampia kuin kaikki apteekin tavarat. — —
Niin, me istuimme tuntikauden ja kuvasimme tautejamme. Minä kerroin Georgelle ja William Harrisille, miltä tuntui, kun aamusin nousin vuoteelta, ja William Harris kertoi meille miltä hänestä tuntui, kun hän iltasin meni levolle. Ja George seisoi matolla kamiinin ääressä ja esitti meille kuvaavilla kädenliikkeillä miten hänen laitansa tapasi olla öisin.
George vain luulottelee olevansa sairas; hänellä ei ole mitään hätää.
Nyt kolkutti mrs Poppets ovelle ja halusi tietää olimmeko valmiit tulemaan ilta-aterialle. Me hymyilimme alakuloisesti toisillemme ja sanoimme, että meidän kenties sentään tulisi yrittää niellä jokunen muru.
Harris sanoi, että hiukkanen ruokaa usein pitää taudin kurissa. — Mrs Poppets kantoi tarjottimen huoneeseen; sitten me istahdimme pöytään ja yritimme syödä. Siinä oli paistia sipulin keralla ja raparperitorttua.
Lienen ollut kovin heikko tänä iltana, sillä noin ensimmäisen puolen tunnin kuluttua ei ruoka enää lainkaan maistunut — sitä ei usein minulle tapahdu — enkä tahtonut maistaa juustoakaan.
Kun tämä raskas velvollisuus oli täytetty, me täytimme lasimme uudelleen, sytytimme piippumme ja ryhdyimme jälleen pohtimaan tautejamme.
"Lepoa me tarvitsemme", sanoi Harris.
"Lepoa ja ilmanvaihdosta", lisäsi George. "Olemme liiaksi rasittaneet aivojamme, ja rasitus on heikontanut koko elimistöämme. Ilmanvaihdos ja kieltäytyminen kaikesta rasittavasta henkisestä työstä on palauttava tasapainon koko olemukseemme."
Georgella on serkku, jota veronkantolipuissa tavallisesti nimitetään lääketieteen ylioppilaaksi; onhan siis luonnollista, että hän, George, osaa puhua hieman lääkärien tapaan.
Kannatin Georgen mielipidettä ja ehdotin, että etsisimme jonkun rauhallisen, vanhan paikan, kaukana maailman hälinästä, missä voisimme viikon päivät uinailla aurinkoisilla kedoilla — jonkun Rauhan-sataman, jonka rantaan 20 vuosisadan kuohuvat aallot löisivät vain vienona maininkina.
Harris arveli, että se olisi hauskaa. Hän kyllä tiesi mimmoista paikkaa tarkoitin: ihmiset siellä menisivät levolle k:lo 8, ja siellä saisi kävellä kymmenkunta penikulmaa, jos mieli ostaa hieman tupakkaa.
"Ei", virkkoi Harris, "sille, joka kaipaa lepoa ja ilmanvaihdosta, ei mikään voi olla parempi kuin merimatka."
Minä vastustin kiihkeästi merimatkaa. Se voi olla hyödyksi, kun on pari kuukautta aikaa, mutta viikon oleskelu merellä on vain vahingoksi.
Sinä lähdet liikkeelle maanantaina ja olet vakavasti päättänyt huvitella itseäsi. Heilutat nenäliinaasi hyvästiksi rannalle jääville ystäville, sytytät suurimman piippusi ja esiinnyt kuten olisit kapteeni Cook, Sir Francis Drake ja Kristoffer Columbus kaikki yhdessä persoonassa. Tiistaina toivot, ettet ikinä olisi jalallasi astunut laivan kannelle. Keskiviikkona, torstaina ja perjantaina toivot, että saisit kuolla. Lauantaina kykenet nielemään hieman lihalientä, istumaan kannella ja vastaamaan heikolla, lempeällä hymyilyllä, kun ystävälliset ihmiset kysyvät vointiasi. Sunnuntaina alat jo kävellä ja voit nauttia vahvempaa ravintoa. Ja kun maanantaiaamuna seisot kannella sateenvarjo ja matkalaukku kädessä laivan laskiessa laituriin, alkaa merielämä tuntua sinusta varsin hupaiselta.
Lankoni teki kerran terveydekseen lyhyen merimatkan. Hän otti ensi luokan hyttipaikan Lontoosta Liverpooliin sekä takaisin. Liverpooliin tultuaan hän oli peräti innokas myymään paluupilettiään.
Sitä tarjottiin kaupaksi ympäri kaupunkia suunnattomalla alennuksella, olen kuullut, ja vihdoin se myytiin 18 pencestä verenpuutetta potevalle nuorukaiselle, jota lääkäri oli kehoittanut hengittämään meri-ilmaa ja olemaan paljon liikkeellä.
"Meri-ilmaa", sanoi lankoni ja painoi lempeästi piletin hänen käteensä, "Te tulette saamaan tarpeeksi koko elinajaksenne ja mitä liikkeeseen tulee, saatte sitäkin lajia enemmän istumalla laivan kannella, kuin jos heittäisitte kuperkeikkoja kuivalla maalla."
Itse hän, lankoni, matkusti takaisin junalla. Hän sanoi, että
Luoteisrata oli hänelle tarpeeksi terveyttä edistävä.
Muuan toinen tuttavistani teki kerran viikon huvimatkan laivassa pitkin rannikkoa. Ennen lähtöä tuli laivan hovimestari ja kysyi tahtoiko hän maksaa jokaisesta ateriasta erikseen vaiko suorittaa hinnan kerta kaikkiaan.
Hovimestari suositti jälkimmäistä menettelyä, koska se tuli, muka, paljon halvemmaksi. Hän sanoi, että koko viikon ravinto maksoi vaan kaksi puntaa viisi shillinkiä. Ensi murkinaan kuului kalaa ja yksi liharuoka. Toinen murkina oli k:lo 1 ja siihen kuului neljä ruokalajia; päivällinen k:lo 6: liemiruoka, kalaa, väliruokia, paistia, lintua, salaattia, jälkiruoka, juustoa ja jäätelöä k:lo 10 vihdoin kevyt iltaruoka.
Ystäväni suostui ehdotukseen. Hänellä on, nähkääs, oiva ruokahalu.
Toinen murkina oli juuri pöydässä, kun laiva tuli Sheernessin edustalle. Hän ei tuntenut tavallista ruokahalua, kuten oli odottanut, ja söi senvuoksi vaan hieman häränpaistia sekä maamansikoita ja kermaa. Hän oli koko iltapäivän syvissä mietteissä ja joskus tuntui hänestä, että hän oli elänyt paljaalla häränlihalla useita viikkoja, toisinaan taas hän oli varma siitä, että oli vuosikausia syönyt vaan maamansikoita ja kermaa.
Häränpaisti, mansikat ja kerma eivät nekään tuntuneet olevan onnellisia — pikemmin tyytymättömiä, niin sanoakseni.
K:lo 6 hänelle ilmotettiin, että päivällinen oli valmis. Uutinen ei lainkaan häntä innostuttanut, mutta hän piti itseään velvollisena tekemään jotakin noiden 2 £ 25 s. edestä, jonka vuoksi hän tarttui kaidepuuhun ja meni alas. Suloinen sipulin ja paistetun liikkiön tuoksu, johon yhdistyi paistetun kalan ja vihannesten haju, tulvi häntä vastaan ruokasalin ovella; ja viinuri tuli rasvaisesti hymyillen hänen luokseen ja kysyi:
"Mitä herra suvaitsee?" — "Auttakaa jumalan nimessä minut pois täältä", oli heikko vastaus.
Ja he veivät hänet aika kyytiä ylös kannelle, sijoittivat hänet nojaamaan laivan partaaseen tuulen alla ja jättivät hänet siihen.
Seuraavana neljänä päivänä hän vietti vaatimatonta, kohtuullista elämää nauttien vain laivakorppuja ja soodavettä. Lauvantaina hän jo rohkaisi luontonsa ja uskalsi kokeilla teellä ja paahdetulla leivällä ja maanantaina hän herkutteli kananlihaliemellä. Tiistaina hän astui pois laivasta, ja kun se mennä porhelsi satamasta, jäi hän kaipauksella katsomaan sen perään.
"Tuossa se menee", sanoi hän, "tuossa se menee mukanaan kahden punnan edestä ruokaa, joka kuuluu minulle ja jota en ole saanut."
Hän sanoi, että jos hän olisi ollut laivalla vielä päivän, olisi hän kyllä hoitanut oikeuksiaan.
Senvuoksi minä ehdottomasti vastustin merimatkaa. En, niinkuin selitin, omasta puolestani, sillä minä en ole koskaan altis meritaudille; mutta pelkäsin Georgen puolesta. George sanoi, että hän kylläkin tulisi toimeen ja suorastaan nauttisi semmoisesta matkasta, mutta hän tahtoi neuvoa Harris'ta ja minua luopumaan kaikista moisista aikeista, koska hän oli varmasti vakuutettu siitä, että me molemmat tulisimme merisairaiksi.
Harris taas sanoi, että hänestä oli aina ollut arvoitus, miten ihmiset voivat tulla merisairaiksi — ettei se voinut olla muuta kuin teeskentelyä heiltä — ja että hän usein oli toivonut tulevansa merikipeäksi, muttei koskaan ollut onnistunut.
Sitten hän kertoi kaskuja miten oli matkustanut Englannin kanavan poikki niin kovassa myrskyssä, että täytyi sitoa matkustajat hytteihinsä, ja hän ja kapteeni olivat ainoat elävät olennot laivalla, jotka eivät olleet sairaita. Joskus olivat hän ja toinen perämies ainoat, jotka eivät olleet sairaita; ylipäänsä oli se aina hän ja joku toinen. Ja jollei se ollut hän ja joku toinen, niin oli se hän yksinään.
On merkillinen tosiasia, mutta kukaan ei ole merisairas — maalla. Merellä kyllä tapaa lukemattomia ihmisiä, jotka ovat suorastaan henkitoreissa — kokonaisia laivanlasteja sairaita; mutta kuivalla maalla en vielä koskaan ole tavannut ihmistä, jolla olisi aavistustakaan meritaudista! Missä nuo lukemattomat tuhannet merisairaat olennot, joita vilisee jokaisen laivan kannella ja hyteissä, piileksivät maalla ollessaan, on minulle arvoitus.
Jos useimmat ovat semmoisia kuin muuan henkilö, jonka tuonoin tapasin Yarmouthin laivassa, voisi tämän näennäisen arvoituksen helposti selittää. Olimme parhaillaan Southendin edustalla, muistelen, ja hän nojautui ulos laivan kaideluukusta peräti vaarallisessa asennossa. Menin hänen luokseen aikeissa pelastaa häntä.
"Kuulkaahan Te siellä, vetäkää ruumiinne sisälle", huusin ja ravistin häntä olkapäästä. "Te putootte mereen."
"Toivon, että se olisi jo tapahtunut", oli miehen ainoa vastaus; ja jätin hänet Herran huomaan.
Kolme viikkoa myöhemmin tapasin miehen eräässä Bath'in ravintolassa. Hän istui siellä ja puhua paapatti matkoistaan ja julisti intohimoisesti rakastavansa merta.
"Minäkö merisairas?" toisti hän erään nuoren miehen kateelliseen kysymykseen, "no niin, tunnustan, että yhden ainoan kerran tunsin päätäni hieman huimaavan. Se tapahtui Kap Hornin edustalla. Laiva teki seuraavana aamuna haaksirikon."
"Mutta ettekö ollut hieman pahoinvoipa tässä tuonoin myös Southendin edustalla ja toivonut putoovanne mereen?" kysäsin minä.
"Southend?" virkkoi hän kysyvästi.
"Niin, matkalla Yarmouthiin, siitä oli perjantaina kolme viikkoa."
"Ahaa", tokasi hän ja hänen kasvonsa kirkastuivat, "nyt muistan, miten asia oli. Minulla oli kova päänsärky silloin iltasella. Se johtui pickles'sista, jota oli päivällispöydässä. En ikinä ole tavannut kurjempaa pickles'tä — ainakaan paremmissa laivoissa. — Maistoitteko Te sitä?"
Omasta puolestani olen keksinyt oivallisen varokeinon meritautia vastaan; se on: pysyä tasapainossa. Asetut laivan kannelle, ja aluksen heiluessa ja vaappuessa seuraat sen liikkeitä ruumiillasi, niin että aina seisot pystysuorassa asennossa. Keulan kohotessa kumarrut eteenpäin, kunnes kansi melkein koskettaa nenääsi; perän kohotessa taasen taivutat itseäsi taaksepäin. Tämä on tosin tehoisa keino tunniksi tahi pariksi; mutta eihän voi heiluttaa ruumistaan kokonaista viikkoa yhtäpäätä.
George sanoi:
"Tehkäämme retki Thamesia pitkin." Hän sanoi, että siellä saisimme raitista ilmaa, liikuntoa ja lepoa; alati vaihtelevat maisemat antaisivat työtä mielikuvituksellemme (siihen luettuna mitä Harrisillakin oli sitä lajia) ja kova työ antaisi meille oivan ruokahalun ja oivan unen.
Harris huomautti, ettei ollut suotava, että George ryhtyi mihinkään, mikä teki hänet vielä unisemmaksi kuin hän jo luonnostaan oli — se voisi käydä vaaralliseksi. Hän selitti myös, ettei käsittänyt miten George voisi nukkua enempää kuin nykyään katsoen siihen, että vuorokaudessa oli vain 24 tuntia sekä kesäisin että talvisin. Hän edellytti, että hän, George, jos todella nukkuisi kauvemmin, yhtä kernaasti voisi olla kuollut ja siten säästää elannosta ja asunnosta koituvat menot. Harris päätti kuitenkin lausuntonsa siihen, että veneretki Thamesille erinomaisesti soveltui hänelle itselleen.
Se soveltui myös minulle erinomaisesti, ja sekä Harris että minä sanoimme, että se oli nerokas ajatus Georgelta; ja me lausuimme hyväksymisemme äänellä, joka melkein ilmaisi ihmettelyä siitä, että George voi keksiä jotakin niin järkevää.
Ainoa, jota ehdotus ei miellyttänyt, oli Montmorency. Hän ei koskaan ole pitänyt joista.
"Teille, ukkoset", sanoo hän, "se kyllä käy laatuun; te pidätte semmoisesta. Mutta minulla ei siellä ole mitään tekemistä. Luonnon ihanuus ei minua liikuta ja — minä en tupakoi. Jos näen rotan, ette pysäytä venettä; jos otan pienen unen, konstailette veneessä, niin että putoon jokeen. Jos tahdotte tietää mielipiteeni, niin on se minusta typerä, joutava ehdotus."
Mutta meitä oli kolme yhtä vastaan, ja ehdotus hyväksyttiin.
Matkasuunnitelmaa pohditaan. — Mitä etuja on teltissä asumisesta kauneina öinä. — Samoin sateisina. — Sovimme kultaisesta keskitiestä. — Miltä Montmorency ensi näkemältä näyttää. — Arvellaan sitä liian hyväksi tätä maailmaa varten; mutta nämä arvelut osottauvat sittemmin perin aiheettomiksi. — Kokous päättyy.
Otimme kartat esille ja keskustelimme matkasuunnitelmasta.
Päätimme lähteä ensi lauantaina — ensi asemana Kingston. Harris ja minä matkustaisimme sinne aamusella ja soutaisimme veneen Chertsey'hin, ja George, joka ei päässyt Citystä ennenkuin iltapäivällä (George istuu eräässä pankissa nukkumassa k:lo 10-4 joka päivä, paitse lauantaisin, jolloin hänet herätetään ja ajetaan kotiin kello 2) tapaisi meidät siellä.
Asuisimmeko teltissä vai nukkuisimmeko yömme ravintolissa?
George ja minä puolustimme telttielämää. Se oli meistä niin villiä, vapaata ja patriarkallista.
Hitaasti häipyy kuolleen auringon kultainen muisto kylmien ja synkkien pilvien helmaan, Äänettöminä kuin surevat lapset ovat linnut lakanneet laulamasta ja vain suokurpan valittava huuto ja ruisrääkän yksitoikkoinen kärisevä ääni häiritsevät juhlallista äänettömyyttä, joka vallitsee vetten partailla kuolevan päivän vetäessä viimeistä henkäystään.
Tummista metsistä jokivarsilta hiipivät öiset aavejoukot, harmaat utuiset varjot äänettömin askelin lyömään pakosalle valon viipyviä jälkijoukkoja ja vaeltavat sitten edelleen aaltoilevan ruohikon ja huokailevan kahiliston yli; ja yö synkällä valtaistuimellaan levittää mustat siipensä pimeähkön maailman yli ja hallitsee äänetönnä aavepalatsissaan vain kelmeinä palavien tähtien valossa.
Me ohjaamme purtemme rauhaiseen soppeen, pystytämme telttimme ja nautimme vaatimattoman ilta-ateriamme. Sitten täytämme ja sytytämme suuret piippumme ja hupaisesti puhelemme hiljaisella sointuvalla äänellä ja veneen ympärillä leikitsevä joki kuiskii vaietessamme vanhoja, salaperäisiä tarinoita ja outoja salaisuuksia sekä laulelee hiljaa ikivanhaa kehtolauluaan, jota on tuhannet vuodet laulanut — ja on vielä laulava tuhansia vuosia — lauluaan, jota me, jotka usein olemme uinuneet sen pehmeällä povella, luulemme ymmärtävämme, vaikk'emme osaa sanoin tehdä selkoa kuulemastamme tarinasta.
Ja me istumme joen partaalla, ja kuu, joka myös rakastaa jokea, kumartuu sisarellisesti sitä suutelemaan ja syleilee sitä hopeisilla käsivarsillaan; me kuuntelemme sen tarinaa, sen kuiskutuksia, kun se rientää edelleen tapaamaan kuningastaan, merta — kunnes äänemme vaikenevat, piiput sammuvat ja me, jokapäiväiset nuoret miehet vaivumme mietteisiin puoleksi suloisiin, puoleksi kaihoaviin — ei kukaan ole halukas puhelemaan. Vihdoin naurahdamme, naputamme tuhan piipustamme ja sanomme "hyvää yötä" ja veden loiskinassa ja puitten huminassa vaivumme unen helmoihin juhlallisten, vaikenevien tähtien valossa ja uneksimme elävämme kultaisella aikakaudella, jolloin maapallolla vielä vallitsi rauha, sopu ja rakkaus — ennenkuin sen lasten synnit ja mielettömyydet saivat maaemon rakastavan sydämen vanhenemaan; ennenkuin ontto, kauniskuorinen "sivistys" oli houkutellut meidät pois luonnon äidillisestä helmasta ja turhamaisuuden myrkyllinen iva oli saanut meidät häpeemään yksinkertaista, luonnonmukaista elämäämme ja suloista kotiamme, jossa ihmissuku vuosituhansia sitten näki päivän valon. —
Harris sanoi:
"Mutta olettakaamme, että rupee satamaan."
Harrisin mielikuvitusta ei millään voi innostaa. Hänessä ei ole runollisuuden oirettakaan — ei mitään kaipuuta, jokapäiväisyyttä ylemmäksi. Harrisille ei ikinä tapahdu, että hän "itkee eikä tiedä miksi." Jos Harris saa silmänsä kyyneleihin, voit olla jotenkin varma siitä, että hän on syönyt raakaa sipulia tahi kaatanut liiaksi väkevää kastiketta pihvipaistilleen.
Jos yösydännä Harrisin keralla seisoisit meren rannalla ja huudahtaisit:
"Kuuntele! Etkö kuule vedenneitojen laulavan syvällä korallipohjalla kuohuvien aaltojen alla, etkö kuule surevien henkien valittavan kalpeiden ruumiiden ääressä, jotka ovat kietoutuneet meriruohoihin?" tarttuisi Harris käsivarteesi ja tokasisi:
"Minä tiedän mikä sua vaivaa, ukkoseni: sinä olet vilustunut. Tule nyt kiltisti kanssani. Tiedän paikan tässä lähellä, ja siellä saat oivallisinta skotlantilaista whiskya, mitä koskaan olet maistanut — se on sinut parantava silmänräpäyksessä."
Harrisilla on aina tiedossa "paikka tässä lähellä", missä on tarjolla jotakin väkevänpuoleista. Luulen, että jos tapaisit Harrisin paratiisissa (jos se olisi mahdollista), tulisi hän heti luoksesi virkkaen:
"Terve, vanha veikko, oletko sinäkin tullut tänne! Sepä hauskaa, tule mukaan nyt, tiedän paikan tässä lähellä, missä tarjotaan priima nektaria."
Tässä tapauksessa hänen jokapäiväisyytensä kuitenkin oli varsin paikallaan. Ei suinkaan ole hupaista maata teltissä sateella.
On ilta. Olet likomärkä; veneessä on vähintäin kaksi tuumaa vettä, ja kaikki on kosteata. Etsitte rannalla paikan, joka ei näytä niin peräti märjältä kuin toiset, joita on tutkittu. Menette maihin, teltti otetaan esiin ja kaksi teistä ryhtyy sitä pystyttämään.
Se on märkä ja raskas, huojuu sinne ja tänne, läimäsee sinua päin naamaa ja saattaa sinut raivostumaan. Koko ajan sade valuu virtoinaan. Kuivallakin säällä on kyllin vaikea tehtävä pystyttää telttiä; sateella se on Herkuleen tehtävä. Ja toverisi, sen sijaan että sinua auttaisi, näyttää vain tekevän kiusaa. Juuri kun olet saanut oman puolesi kunnollisesti paikalleen, nykäsee hän sen puoleensa ja tärvelee koko hökötyksen.
"Mitä sinä siellä teet?" huudat.
"Entäs sinä?" vastaa hän, "älä kisko, sanon sinulle!"
"Älä sinä raasta; sinähän tärvelet kaikki, senkin typerä nauta!" kiljaset.
"Nauta olet itse", karjuu hän. "Päästä irti, sanon minä."
"Etkö kuule, että käy hullusti, jos kiskot tuolla tavoin", ärjäset sinä ja toivot pääseväsi hänen tukkaansa käsiksi. Sitten vedät köydestä, niin että kaikki hänen puikkonsa irtautuvat maasta.
"Senkin vietävä pässinpää!" kuulet toverisi jupisevan. Sitten seuraa kiihkeä nykäys ja sinun puikkosi sinkoovat ylös. Lasket vasaran käsistäsi ja menet toiselle puolelle sanomaan hänelle mielipiteesi, mutta samalla hetkellä on hän myös lähtenyt liikkeelle samassa asiassa sinun luoksesi. Täten kiertelette teltin ympäri kerta toisensa jälestä noituen toisianne, kunnes koko teltti luhistuu kokoon. Te pysähdytte kumpikin vihaisesti muljottaen toisiinne raunioiden yli ja ärjäsette samalla kertaa:
"Kas sitä! Enkös sitä sanonut!"
Tällä aikaa on kolmas toveri ammentanut veden veneestä, kaatanut vettä hihaansa ja noitunut itsekseen viimeiset 10 minuuttia. Hän hyökkää nyt maihin ja haluaa tietää mitä tyhmyyksiä täällä on tekeillä ja miksei tuo kirottu teltti vielä ole pystyssä.
Vihdoin se tavalla tahi toisella saadaan pystytetyksi ja tavarat viedään maihin. Yritätte turhaan sytyttää nuotiota; teidän täytyy tyytyä primuskeittiöön ja kokoontua sen ympärille lämmittelemään.
Illallisaterian huomattavin ruokalaji on — sadevesi. Leipä sisältää 2/3 sadevettä, lihapiirakka on kuin uitettu, marjahillo, voi, suola ja kahvi, kaikki on vetistä ja yhtenä ainoana liemenä.
Illallisen jälkeen tehdään tuo hauska havainto, että tupakkakin on kastunut, joten sitä ei voi polttaa. Onneksi on olemassa pullollinen ainetta, joka elähdyttää ja huumaa, jos sitä kohtuullisesti nautitaan, ja tuo ihmeneste palauttaa elämänhalun ja saa teidät hyvillä mielin menemään levolle.
Yöllä näet unta, että täyskasvuinen norsu istahtaa rinnallesi, että tulivuori räjähtää ja sinkoaa sinut syvälle meren pohjaan — ja koko ajan elefantti rauhallisesti nukkuu rinnoillasi. Sinä heräät ja olet selvillä siitä, että jotakin hirmuista on tapahtunut. Ensin luulet, että maailman loppu on käsissä, mutta älyät pian, ettei niin voi olla laita, vaan että rosvot ja murhamiehet ovat liikkeellä, tahi että on tulipalo ja julistat mielipiteesi niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa on tapana tehdä. Apua ei kuitenkaan kuulu ja ainoa havaintosi on, että tuhannet sorkat potkivat sinua ja olet vähällä tukehtua.
Joku toinenkin olento kuuluu olevan hädässä. Kuulet hänen hätähuutojaan vuoteesi alta. Päätät myydä henkesi mahdollisimman kalliista, potkit ja lyöt mielipuolen tavoin ympärillesi käsin ja jaloin, kiljuen ja karjuen; vihdoin väistyy jotakin tieltäsi ja pääsi on vapaana. Parin askeleen päässä näet pimeässä puolialastoman rosvon valmiina sinua teurastamaan ja valmistaut hurjaan otteluun henkesi edestä, kun samalla huomaatkin, että se on Jim.
"Kas, sinäkö se olet?" sanoo hän, joka samassa myös tuntee sinut.
"Niin", sanot sinä hieroen päätäsi, "mitä on tapahtunut?"
"Tuo vietävän teltti on luhistunut kokoon, luulen", vastaa hän. "Missä on Bill?"
Te alatte äänekkäästi huudella. "Bill! Bill, hoi!" ja maa jalkojenne alla aaltoilee ja heiluu ja äsken kuulemasi puoleksi tukahtunut ääni vastaa raunioista:
"Älä seiso päälläni! Tallaat päätäni, sanon minä."
Ja Bill kömpii esille täydellisenä rauniona, savisena ja rutistettuna sekä perin riidanhaluisella tuulella: hän on näet koko ajan luullut, että tahallanne olette panneet mellakan toimeen.
Seuraavana aamuna olette kaikki käheä-äänisiä kuin korpit öisen vilustumisen johdosta; olette myös ylen äreällä, toranhaluisella tuulella ja koko murkinan ajan haukutte toisianne käheillä kuiskauksilla.
Päätimme senvuoksi, että kauneina öinä nukkuisimme ulkona taivasalla. Sateisella säällä tahi kun meillä muuten oli siihen halua, me menisimme hotelliin tahi majataloon niinkuin muutkin kristityt ihmiset.
Montmorency tervehti tätä päätöstä suurella mielihyvällä. Hän ei lainkaan rakasta "runollista" yksinäisyyttä. Ei, hän pitää metelistä ja kujeiluista, ja jos leikki on hieman raakaa, niin sen parempi. Ensi näkemältä luulisi häntä enkeliksi, joka on lähetetty tänne syntiseen maailmaan syystä tahi toisesta ei ihmis- vaan pienen rottakoiran haamussa. Montmorencyssä on jonkinmoinen "Oi-tätä-syntistä-maailmaa ja-miten-tahtoisin-tehdä-sen-paremmaksi-ja-jalommaksi"-iIme, joka usein on saanut vanhojen, hurskaitten herrojen ja rouvien silmät kyyneleitä täyteen.
Kim hän ensin tuli elämään minun kustannuksellani, en luullut saavani kauvan pitää häntä luonani. Usein vaivuin katselemaan häntä, kun hän viattoman näköisenä istui matollaan, ja ajattelin: "Tuo koira ei elä kauvan. Se on liian hyvä tähän maailmaan. Kyllä hänet pian otetaan minulta ja viedään taivaaseen vaunuissa, se on varma."