4-näytöksinen
(Naamioita II, 1907)
HENRIK PYHÄ, Suomen apostoli.
LALLI, talonpoika.
KERTTU, hänen vaimonsa.
SINIKKA, hänen tyttärensä.
INKO, metsänkävijä.
TUURA, kylänvanhin.
Paikka: Lallin tupa. Aika: 1158 j.Kr.
Talvi-ilta. Päre palaa pihdissä, tuli takassa. Lalli oikealla pitkän pöydän päässä tahkoaa kirvestä. Kerttu karsinanpuolella vääntää värttinätä. Vaitiolo.
KERTTU: Lalli!
LALLI ei vastaa.
KERTTU (kovemmin): Tahtoisin kanssasi puhua, Lalli.
LALLI (kärsimättömästi): Puhu, puhu!
KERTTU (sysää värttinänsä syrjään, nousee, kävelee poikki näyttämön ja istuu rahille pöydän toiselle puolen; painokkaasti): Tyttärestämme haastaa halaisin.
LALLI: Mitä hänestä?
KERTTU: Hän viipyy kauan ulkona.
LALLI: Kah, metsä on mieluisa hänelle.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Minne luulet hänen menneen?
LALLI: Kuulit, kun sanoi: läksi hiihtelemään kuutamoisessa yössä.
KERTTU: Katsomaan jänislankojaan?
LALLI: Lie mennyt rihmojaan kokemaan.
(Lyhyt vaitiolo.)
KERTTU (painokkaasti): Paras olisi kenties, että itse kokisit rihmasi,
Lalli.
LALLI: Sinikka tekee sen niin mielellään.
KERTTU: Sen kyllä uskon. Mutta oletko tuuminut tuota, miksi hänestä nyt äkkiä on tullut niin innokas metsänkävijä?
LALLI: Kah, ihana on kulkea illan kuutamolla.
KERTTU: Luulet hänen erässä kulkevan? Kun ei itse sattuisi satimeen!
LALLI (hymyillen hiljaa): Isänsä tytär on Sinikka. Pitää herkät hiiren korvat. Välttää erämiesten ansapuut.
KERTTU: Ansat kiertää, erämiestä ei kierrä.
LALLI (katsoo häneen): Tiedätkö jotakin?
KERTTU: Tiedänpä, mitä tiedän. Kaksi varjoa vierekkäin kuutamoisilla hangilla hiihtelee.
LALLI (hymähtäen): Hiihtää tyttö kilpaa kuvajaisensa kanssa.
KERTTU: Inko metsämies on hänen kerallaan. Toistaan huhuilevat he salojen siimeksessä.
LALLI: Inko?—(Hymähtäen.) Hyvä, kun huhuilevat.
KERTTU: Niin sanot sinä.
LALLI: Mitäpä itse virkat?
KERTTU: Inko? Mikä on Inko? Köyhä metsänkävijä, ilman peltoa, ilman niittua, vailla edes vakinaista elosijaa maailmassa. Hänellekö tyttären työntäisimme?
LALLI (piloillaan): Maasta ei kelpaa, taivaasta ei anneta.
KERTTU (arvokkaasti): Turun rikkaimmat kaupit Sinikan oikeat kosijat ovat.
LALLI (kuten edellä): Mutta kun ne eivät tule.
KERTTU (alakuloisesti): Eivät.—(Lyhyt vaitiolo.) Eiväthän ne tule, kun sinä et liiku missään. Kävisit kerran edes Kokemäellä tyttöinesi.
LALLI: Käythän sinä.
KERTTU: Ei se ole saman veroista.—(Huokaa.) Mistäpä ne kosijatkaan meidät täältä korven keskeltä löytäisivät!
LALLI (huoaten piloillaan): Siinäpä se.
KERTTU: Siksi pitäisi sinun toki vähän liikkua oman talosi takamaita ulompana. Elät kuin karhu pesässäsi.
LALLI: Kun on pesä, näetkös.
KERTTU: Onhan toisillakin, mutta käyvät ne sentään markkinoilla ja muualla.
LALLI (vakavasti): Näiden neljän seinän sisällä on minun maailmani.
KERTTU: Maailmasi on käynyt ahtaaksi, Lalli.
LALLI (hymähtäen): Taikka kenties minä leveämmäksi.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Sinä olet käynyt niin harvapuheiseksi viime aikoina.
LALLI: Häh?
KERTTU: Ja niin synkkämieliseksi. Tuskinhan enää päiväkausiin suutasi aukaiset.
LALLI: En ole ennenkään ollut mikään kielenpieksäjä luonnoltani.
KERTTU: Et. Mutta nyt näytät aivan mykistyneen.
LALLI: Soitat sinä suuta minunkin sijastani.
KERTTU: Lienenkö liiaksi suupaltti minäkään!—(Vaitiolo.) Kolkkona käyt sinä kotona, synkkänä korvessa…
LALLI (jyrkästi): Entä sitten? Eivätkö ole omat askeleeni?
KERTTU: Ka, ka…
LALLI: Milloin loppuu lappamisesi?
KERTTU (loukkaantuneena): Saatan kaiketi minä sen lopettaa.—
(Vaitiolo.) Mutta Sinikankin vuoksi, ajattelin…
LALLI: Mikä hätä hänellä on?
KERTTU: Ei hätä, eipä mikään. Mutta on minusta paha nähdä, miten hän pelkää ja kammoaa sinua.
LALLI: Sinikka?
KERTTU: Niin. Kohta hän ei tohdi liikahtaa edes sinun läsnäollessasi.
LALLI (kiivaasti): Se ei ole totta!
KERTTU: Mitäs minulle äyskit!—Milloin lienet viimeksi häntä puhutellut?
LALLI ei vastaa.
KERTTU: Siinä näet itse. Niin vähän sinä välität hänestä,—Ja nyt tahdot sinä naittaa hänet miehelle, joka…
LALLI: Sen asian Sinikka itse päättäköön.
KERTTU: Ja minä sanon, että vaikka hänet hukka perisi…
LALLI: Ei sovi sutta sisälle manata.
KERTTU: … niin Inko häntä ei ikinä saa!
LALLI: St! Taitaa tulla tyttö!
SINIKKA tulee arkana, posket pakkasesta punertavina, katsoen kummallekin kupeelleen; riisuu lakkinsa ja kintaansa, puhaltaa sormiinsa, vilkaisee isäänsä, taas äitiinsä ja pujahtaa sitten nopeasti värttinänsä ääreen karsinanpuolelle.
(Vaitiolo.)
KERTTU: No, oliko käynyt rihmaan?
SINIKKA (säpsähtäen): Rihmat?—(Hämillään.) Äiti, minä aivan unohdin ne.
KERTTU: Eipähän se liene ensi kertaa tapahtunut.
SINIKKA: Ilta oli niin ihana…
KERTTU: … ja veri niin vetävä!
SINIKKA vaikenee ja painaa päänsä alas.
KERTTU: Kovinpa poskesi palavatkin. Lienet lujastikin hiihtänyt?
SINIKKA (hiljaa): Hiihdin.
KERTTU: Kilpaa kuvajaisesi kanssa?
SINIKKA: Kuva——?
KERTTU: Niin sitä isäsi arvelikin tässä.
SINIKKA katsoo säpsähtäen isäänsä ja vaikenee.
KERTTU: Siitä taitavat silmäsikin sädehtiä?
SINIKKA (viattomasti): Niin, äiti, kuudan paistoi niin kauniisti…
KERTTU: … ja varjo hiihti niin kovasti!
SINIKKA: Varjoko? (Hämmentyen.) Niin, se—hiihti!
KERTTU: Ja sai kiinni sinut?
SINIKKA: Saiko?
KERTTU: Ja kääppäsi kättä sinulle?
SINIKKA: Kättä?
KERTTU: Ja suikkasi suuta sinulle?
SINIKKA (vakaumuksella): Ei, äiti.
KERTTU (välinpitämättömästi): Suu ei kulu suudellessa.—(Vaitiolo.) Ei, täytyy tästä lehmiläävässä käväistä. (Nousee.)
SINIKKA (arasti): Minä menen, äiti.
KERTTU: Kun vaan ei sattuisi varjo vastaan?
SINIKKA (naivisti): Eei.
KERTTU: Taitaa olla paras, kun itse menen. Ei tiedä, mikä yökyöpeli sattuu kartanolla liikkumaan.
(Menee. Vaitiolo. Sinikka istuu allapäin värttinänsä ääressä.
Lalli nousee ja lähestyy tytärtään.)
LALLI: Onko totta, mitä äitisi sanoi minulle?
SINIKKA: Mitä?
LALLI (värähtävällä äänellä): Että sinä—pelkäät ja kammoat minua?
SINIKKA: Enhän minä pelkää sinua, isä.
LALLI: Ei olisi ihme, jos välistä vähän pelkäisitkin. (Hymyilee väkinäisesti.) Taidan olla toisinaan sangen totinen ja kummallinen.
SINIKKA: Tiedänhän, isä, että sinulla on suruja.
LALLI: Minulla?—(Jyrkästi.) Kuka sitä sanoo?
SINIKKA (hämmentyen): Ei kukaan.
LALLI (päätään nyykähyttäen): Inko on sanonut sitä.—(Vaitiolo.)
Rakastatko Inkoa?
SINIKKA: Isä! (Kätkee kasvot käsiinsä.)
LALLI: Hyvä mies on Inko.—(Hymähtäen.) Mutta äitisi sanoo, että hänellä ei ole taloa.
SINIKKA: Hän aikookin muuttaa pois, kauas täältä, salojen hämärään.
LALLI: Ja sinä tahdot seurata häntä?
SINIKKA (hiljaa): Niin.
LALLI (ikäänkuin itsekseen): Kauas … korpeen … pois pahoista ihmisistä.
SINIKKA: Sanoitko jotakin, isä?
LALLI: En mitään.—Milloin tulee hän sinua pyytämään?
SINIKKA (arasti): Hän lupasi tulla tänään.
LALLI: Nyt? Heti?
SINIKKA: Niin.—(Hiljaa.) Surettaako se sinua, isä?
LALLI (kamppaillen liikutuksensa kera): Minua? Mitäs minusta!—Hän on tervetullut minun kattoni alle.
(Vaitiolo. Lalli palajaa entiselle paikalleen ja ryhtyy jälleen
kirvestään tahkoamaan; unohtuu miettimään ja painaa pään käsiinsä.)
SINIKKA (lähestyen häntä): Itketkö, isä?
LALLI (kohottaen kasvonsa, joissa suurin tuska kuvastuu): Nyt katkesi viimeinen vihanta heinä minun mielestäni!
KERTTU tulee takaisin ja istuu entiselle paikalleen karsinanpuolelle.
SINIKKA palajaa takaisin värttinänsä ääreen.
(Vaitiolo.)
LALLI: Noh, näkyikö kyöpeleitä?
KERTTU (välinpitämättömästi): Inko tuolla vaan tuntui suksiaan kolistelevan.
(Vaitiolo.)
INKO (tulee, jousi ja nuolikontti selässään, lintu pari kädessään):
Rauha taloon.
LALLI: Terve tulijalle.—Saloilta matka käy?
INKO: Tulen Teljän kaupungista. Ammuin kuitenkin metsoparin tullessani. tuomisiksi ehtoisan emännän.
KERTTU (ynseästi): Ei ole riistan puute tässä talossa.
INKO (hyvänsävyisesti): Kyllä tiedetään, että aitat ovat laajat
Lallolassa. Mutta lisänä rikka rokassa, sanoo sananlasku.
KERTTU: Ja rohkea rokan syö, arvelet sinä? (Sivukatseella Sinikkaan.)
Mutta luulenpa, että saat kuin saatkin siinä suhteessa nuolla näppiäsi.
INKO (heittää linnut ovensuuhun): Lahja on lahja köyhänkin miehen.
KERTTU: Siksi kiitänkin sinua—kihloistasi!
LALLI: Kissa kiitoksella elää.—(Iskien silmää Sinikalle.) Eikähän Inko niillä asioilla liiku. Minä takaan hänet.
KERTTU (mutisten): Taitaa olla siinä Tuppurainen Tappuraisella takausmiehenä. (Nousee ja korjaa linnut.)
LALLI: Saata kuitenkin haarikka käteen metsänkävijän.—Kah, mitä taivastelet, eukko!
KERTTU (menee eteiseen, laskee olutta tynnyristä ja tarjoaa tuopin ynseästi Ingolle): Juo, vaikka syömisen tarpeessa sinä enemmän lienet.
INKO (nauraen): Hyvä vasikka elää juomallakin. (Juo ja tarjoaa haarikan takaisin.)
KERTTU: Kovin näytät kuitenkin nälänkuoliolta. Milloin lienet viimeksi maistanut jumalan jyvää?
SINIKKA (hiljaa): Äiti!
INKO: Mistä sen päätät?
KERTTU: Suusta syöneen tuntee, ihosta ilman istuneen.
(Vaitiolo. Kerttu palajaa takaisin karsinanpuolelle. Inko, jonka silmät etsivät Sinikkaa, jää epäröiden ovensuuhun seisomaan.)
LALLI: Paina puuta!
INKO: Enpä tiedä,—taitaisi pitää tästä kotimajalle.
LALLI: Kah, ethän tulta lainaamassa liene?—Istu!
INKO riisuu jousensa ja nuolikonttinsa sekä istuu rahille pöydän toiselle puolen.
(Vaitiolo.)
LALLI: Mitä Teljässä teit?
INKO: Kauppaa kävelin. Oli tullut sinne turkkisaksa Tallinnasta.
LALLI: Hyvässäkö oli hinnassa metsän vilja?
INKO: Sainhan kalua kaikenlaista.—(Vaitiolo.) Sinä kirvestä tahkoat?
LALLI: Pyhät kuluvat tähdet taivaalla. On aika mesikämmenen kaatoon mennäkseni.
INKO: Eikö keihäs kättä pitempi liene?
LALLI: Varmempi on kirves vyössä.—(Vaitiolo.) Mitä muuta kuulit matkaltasi?
INKO: Yhtä toista kaikenmoista. Oli sentään kumma suurin kumma.
LALLI: Mikä?
INKO: Kuului pyhä mies Turusta tulleen ja opettavan kansaa Kokemäen
Ylistarossa.
KERTTU (vilkkaasti): Lie ollut sama, joka kansan Kupittaalla kastoi?
INKO: Sama lie ollut. Heinrikiksi ne sitä nimittivät.
LALLI: Et käynyt kuulemassa miestä?
INKO: Mitäpä minä hänestä!—Ja olihan tuo luvannut täälläpäinkin pistäytyä.
LALLI: Vai oli.
(Vaitiolo.)
INKO: Ei se kenellekään kuulu pahaa tekevän, joka itsensä vain kastaa antaa ja ne uudet luvut päänsä päällä lukea. Mutta muuten suuttuu ja uhkaa Ristin soturit perästään lähettää.
LALLI: Vai uhkaa.
(Vaitiolo.)
INKO: Sinua ei kastettu Kupittaalla?
LALLI: Ei.
INKO: Et tainnut olla koko tienoillakaan?
LALLI: En.
INKO: Vaikka kävi arpakapula?
LALLI (harvakseen): Minä olen rauhan mies. Elän parhaiten omalla turpeellani.
(Vaitiolo.)
INKO: Minä siellä olin.
LALLI: Missä?
INKO: Tasapäässä taistelossa. Toki pakoon pääsin.
LALLI (hymähtäen): Kiitä kinttujasi! (Ylenkatseellisesti.) Olihan siellä eukkokin.
INKO: Mielitty?
LALLI (kuten edellä): Kerttu sen nimi nyt kuuluu olevan. Kävi näet saamassa kylmän kylvyn.
INKO (nauraen): Oikeinko umpisukkilossa?
LALLI: Miten lie käytetty. Mutta Ristin mieheen se nyt sanoo uskovansa.
KERTTU: Ka, enhän minä tuohon nyt niin täytisesti uskokaan, mutta kun tuli mennyksi niille Ukon juhlille…
LALLI: Mitäs menit!
KERTTU: Kävi aika pitkäksi korven keskellä. Ja joskushan tuon pitää
Sinikankin päästä nuorten kisoihin.
INKO: Missäs kukka, jos ei karkeloissa. (Nousee ja lähestyy Sinikkaa.)
LALLI: Taisipa siellä emäntäkin pyörähdellä.
KERTTU: Sinikka siellä enemmän pyöri.—(Tarkoituksella.) Ja olisi kosijoita ollut vaikka kymmenen joka sormen päässä!
INKO (Sinikalle): Ei vienyt sinua vainolainen?
SINIKKA: Ei.
LALLI (hymähtäen): Eivät näet immestä huolineet.—Hunnullisen ennen huolivat Ristin miehet.
KERTTU: Sinikka pääsi pakoon.
LALLI: Olisit kaiketi sieltä itsekin päässyt, jos olisi mieli mennä ollut.
KERTTU: Oli hyvinkin mieli. Mutta kun seisoi siellä niin paljon rautapukuisia ritareita ja niiden kypärät kiilsivät…
LALLI: Niin sinä niinkuin harakka sitä kohti!
KERTTU (haaveellisesti): Ja papit kulkivat pitkissä paidoissaan, joihin oli monta kaunista koruommelta kirjaeltu… Ja veisattiin, ja laulettiin, ja tuprusi suloinen savu sieraimiin, ja se pyhä mies saarnasi niin kauniisti…
LALLI: Niin sinä töllöttämään niinkuin lehmä uutta konttia!
KERTTU: Ka, kun sen silmät tuikkivat niinkuin kaksi tähteä taivaalla ja oudot sanat solisivat niinkuin hopeavirta hänen huuliltaan. (Haaveellisesti.) Ja sen ääni helisi…
LALLI (matkien häntä): Ja sen kieli kilisi ja sen parta järisi!
KERTTU: Ja sitten ne valoivat kylmällä vedellä minut.
LALLI (jupisten): Mahtoivat paremmin valaa.
KERTTU: Ja kasteessa minä sain nimen Kerttu.—(Haaveellisesti.) Mutta kyllä se oli ihanaa…
INKO (nauraen): Vesi on vanhin voitehista.
LALLI: Kauanko tuo sitten kannantavesi kaivossa pysynee. Mutta kyllä tuo eukko on ollut siitä asti aivan kuin hassastunut. Eihän se enää muusta puhuisikaan kuin siitä Ristin miehestä. Unissaankin se…
KERTTU: Ole hupsimatta!
LALLI: … unissaankin se kääntelee ja vääntelee ja suhkaa ja sopottaa, niin että luulisi sen tuhannen takkiaista kimpussa olevan. Tokko tuosta enää kunnon ihmistä tulleekaan!
INKO (on aina välillä kuiskutellut Sinikan kanssa): Onpa siinä ihmistä tarpeeksi.
LALLI: Eukkoa liiatenkin!
INKO (hymyillen): Näkyy kaivolta kotiin tämän talon emäntä.
KERTTU: Näkyy, kenelle näytetään.
LALLI: Mene sinne! Saat sieltä sanan sanasta ja kaksi paraasta.
KERTTU: Eipä istu nyt tuppisuuna tämänkään talon isäntä. Sanat jokena juoksevat. Jos rahan jokaiselta saisin, niin enpä pieksäisi tässä minäkään kieltä penningittä.
LALLI: Pennit sinusta on maksettu ja kalliit lunnaat lunastettu, mutta niin tuntuvat menneen kuin kankkusen kaivoon nekin rahat.
INKO (nauraen): Vai menivät hukkaan hyvät humalat!
KERTTU: Ainahan reikiä rahalla on. Ja kuka käski sikaa säkissä ostamaan?
LALLI: Sitä minä olen tässä tuuminutkin, että taitaa pitää käydä hakemassa uusi kulta sieltä Hämeen puolesta, kun ei tästä entisestä enää kalua tulle. Vai mitä arvelet, Inko?
KERTTU: Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!
INKO: Tee parannus, jos katumoiksi käypi!—(Nauraa.) Sitähän se kuuluu selittävän sekin Ristin mies.
KERTTU: Mitäs Lallille Ristin miehestä puhut?
Kun ei kärsi muita miehiä koko tienoillaan…
LALLI: Häh?
KERTTU: Niin näet on mustasukkainen minusta.
LALLI (jurosti): Ne sukat ovat sinun kutomasi.
KERTTU: Pane ne jalkaasi silloin, kun vasta valheen kengillä kävelet!
INKO (nauraen): Onpa kuin kiskoisit kivestä tuohta, Lalli. Huomaatko joutuneesi kera naisen naljasille?
LALLI: Kokenut tuonkin tietää.
KERTTU: Vaivainen kaikki kokee! Ota opiksi, Inko!
(Vaitiolo. Inko kuiskuttelee Sinikan kanssa.)
INKO (astuen keskilattialle): Pelottelitte niin pahasti, ettei taida tohtia tässä nuori mies enää asiaansa ilmoitellakaan.
LALLI: Puhu suusi puhtaaksi vaan!
INKO: Kaikkea kuuluu mies katuvan, vaan ei nuorna naimistansa…
KERTTU: Ethän vain kosioretkillä kulje?
INKO: Ne olisi asiat.
KERTTU: Turhan matkan teit. Sama kuin et olisi tullutkaan.
INKO (loukkaantuneena): Niinkö—?
LALLI: Eukko se on aina niin kiukka kieleltään. Arvellaanhan asiata.
INKO: Aika kuluu arvellessa.—(Lyö pöytään kourallisen koruja, vitjoja, helmiä ja sormuksia.) Kelpaako kihlat?
LALLI: Miksi eivät kelpaisi?—Hyväthän on lemmen lunnaat Ingolla. Siinä kullat. Siinä helmet. Katsohan, eukko!
KERTTU: Eivät ne katsomisesta parane. Saat mennä sitä tietä kuin tulitkin!
INKO: Kyllä mennään. Hyvästi!
LALLI: Ka, ka, eihän sinulla niin kiire liene, ettet lähteä ennätä, Ei ole hoppu hyväksi.
KERTTU: Ala vaan laputtaa! Monet ovat täältä komeammatkin kosijat nurpolla nokin lähteneet.
INKO (Painaa lakin päähänsä): Rukkaset sai siis metsämies?
KERTTU: Niissä hän talvella tarkeneekin!
INKO: Kestää kylmän tämä poika.
KERTTU: Saatpa nyt kuitenkin paikata mökönturkin itsellesi.
SINIKKA kuiskaa jotakin hätäisesti äidilleen.
INKO (tulistuneena): En seiso tässä naisten soppityrskynä.
KERTTU: Mieluummin vahinkona loukossa vaaninet?
INKO: Pääsen pihallekin.
KERTTU: Ei kynnys käyden kulune.
INKO (uhaten): Minä menen, mutta minä tulen takaisin.
KERTTU: Vara on vierasta varten, kun mielin kielin tullet.
INKO: Näet kumpaisetkin, kun ryöstän tyttäresi!
SINIKKA: Inko! (Pidättää häntä menemästä.)
KERTTU: Eivät suuret sanat suuta halkaise.
LALLI: Ka, ka, suotta hyvän miehen suututat. Ei tarvis tästä toralla erota.
KERTTU: Olisit sinä rauhan rakentanut!
LALLI: Ehtikös siinä edes päätään sammuttamaan, jos olisi tuleen syttynyt.
KERTTU (mutisten): Välipä tuosta jos paloikin—harakanpesä!
(Vaitiolo. Kerttu tuiskeana karsinanpuolella. Inko seisoo synkkänä ovipielessä. _Sinikka riippuu hänen käsivarressaan. Lalli neuvottomana keskilattialla.)
TUURA (on tullut edellisen aikana): Rauha alle kuulun kurkihirren!
LALLI: Terve tervehyttäjälle!
KERTTU tarjoaa haarikan tulijalle.
TUURA (juo): Tahtoisin tavata Lallia kahden kesken.
LALLI: Menkää te toiseen tupaan.—(Kertulle.) Ja sinä tee sula sovinto sulhon kanssa.
Esirippu.
Lalli istuu lautsalla pöydän päässä. Tuura häntä vastapäätä rahilla. Kumpikin katsovat kyräten alta kulmiensa toisiaan, tietämättä oikein, mistä alottaa. Vaitiolo.
LALLI: Kusta käyvät jalon vieraan askeleet?
TUURA: Tulen Kokemäen Ylistarosta.
(Vaitiolo.)
LALLI: Siellähän se kuuluu saarnaavan se Ristin mies?
TUURA: Jo on lähtenyt sieltä.
LALLI: Turkuunko takaisin lähti?
TUURA: Tätä kohti sanoi tulevansa.—Tahtoi tavata Lallia.
LALLI: Vai niin. (Jurosti.) Mitähän tuo minusta?
TUURA: Kertoi kuulleensa, että yksin korven keskellä elät etkä vielä ole antanut kastaa itseäsi.
LALLI: Annoitko sinä?
TUURA: Ka, mikäpä siinä auttoi!—ja pääseehän tuosta lähteessä peseytymällä.
LALLI: Saattaa päästä.
(Vaitiolo.)
TUURA: Sinun vaimosi on kastettu?
LALLI: On.
TUURA: Taitaa tulla jo sinunkin vuoroni?
LALLI (naurahtaen väkinäisesti): Jospa tullee! Lienet sinä lähtenyt ristimään?
TUURA: En. Toiset ovat asiani.—(Vaitiolo.) Näin nuoren miehen ovesi pielessä. Kuka hän oli?
LALLI: Inko, metsänkävijä. (Hymyillen.) Kosii näet tytärtäni.
TUURA: Aiotko antaa omasi?
LALLI: Mikäpä siinä lienee edessä muu kuin antaminen. Kun nuoret kerran yhtä köyttä vetävät, näetsen.
(Vaitiolo.)
TUURA: Itse sinä et metsästä enää?
LALLI: En. Tyhjän työtä on metsän käveleminen.
TUURA: Mikä sinusta miehen työtä siis?
LALLI: Kasken kaato, kumppani, pellon raato ja aatran hatasarvisen perässä asteleminen. Siitä talo kostuu ja isäntä ävärtyy. Siitä pilkkeet emännällekin pirahtelevat.
TUURA: Mutta jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa. Muista se, Lalli!
LALLI (puoli-ääneen): Sitä tuo mahtanee napsaa sinunkin suusi.
TUURA: Sanoitko jotakin?
LALLI: En mitään. (Hymyillen.) Sanoin vaan, että kesällä ei kerkeä, talvella ei tarkene.
TUURA: Kuitenkin oli ennen metsänkäyminen sinun suurimpia ilojasi!
LALLI (synkistyen): Ennen. Ehkä.
TUURA: Mutta ei enää? Miksi ei?
LALLI: Saatan sen sanoakin sinulle: riista on vähennyt näiltä mailta.
TUURA (viekkaasti): Ja miksi se on vähennyt?
LALLI (kuivasti): Sen mahdat itse parhaiten tietää.
TUURA: Tiedän, tiedän: rupesi naapureita ympärillesi ilmestymään.
LALLI (kolkosti): Niin.
TUURA (kuin ohimennen): Sinä vihaat naapureitasi?
LALLI: En heitä rakasta.
(Vaitiolo. Lalli nousee ja menee poikki lattian karsinanpuolelle.
Avaa ikkunaluukun ja jää ulos tuijottamaan; kuun valo lankeaa
hänen kasvoilleen. Tuura seuraa häntä ja laskee kätensä hänen
olalleen.)
TUURA: Tiedän senkin, mikä mieltäsi kalvaa ja kaivertaa. Sinulla on murhe siitä, ettet saa olla enää kyllin itseksesi. Ihmiset vaivaavat sinua. Jokainen uusi savu, jonka näet taivaan rannalta nousevaksi, tuottaa sinulle uutta huolta ja mieliharmia.
LALLI (harvakseen): Suru on aina. Murhe tekee majansa siihen, mihin mies talonsa rakentaa. Siitä naapurista emme pääse, vaikka minne muuttaisimme. (Kääntyy takaisin ulos tuijottamaan. Vaitiolo.)
TUURA (varovasti): Muutit, muutit yhä koskemattomampaan korpeen…
LALLI (raskaasti): Tässä luulin vihdoinkin leposijan löytäneeni.
TUURA: Niin kuulit kerran metsälle mennessäsi vieraan hallin viidakosta haukahtavan…
LALLI: Korvani valehdelleet lienevät. Ei siellä ollut ketään.
TUURA: Siellä oli joku.—Sitten tuli niitä useampia.
LALLI (synkästi): Saattoi tulla.
(Sulkee ikkunaluukun ja menee hitaasti ovelle päin; kohentaa koneellisesti tulta lakassa ja jää liekkeihin tuijottamaan. Tuura etualalla vasemmalla. Vaitiolo.)
TUURA: Mutta sen kerran perästä ei Lalli enää metsästänyt.
LALLI: Enkö?—(Hymyilee vaivaloisesti.) Kenenkä tuo lie noutama tuokin turkki? (Osoittaa karhunnahkaa ovipielessä.)
TUURA: Kontion kolkkaat sinä vielä joskus, kun omien peltojesi perille eksyy. Mutta et etempänä käy.
LALLI: Ei ole tarvis mennä kalaan merta etemmäksi.
TUURA (varovasti): Et siellä samoa, missä luulet liikoja liikkuviksi?
LALLI: En.
(Vaitiolo.)
TUURA (lähestyen häntä): Tunnusta pois, kuoma: jos olisi sinulla valta niinkuin on mieli, kolkkaisit kyllä mielelläsi jokaisen, joka tulee peninkulmasi kuuluville.
LALLI (naurahtaen väkinäisesti): En minä mikään murhamies ole.
(Vaitiolo.)
TUURA: Täältäkin sinun tekisi mieli muuttaa yhä kolkompaan korpeen ja yhä synkempään sydänmaahan, ellet arvelisi heidän sinnekin löytävän tiensä sinun perästäsi.—Sinä pelkäät ihmisiä, Lalli.
LALLI (kiivaasti): Pelkää? kuka pelkää?
TUURA: Sinä itse teet sitä, ystäväni.
LALLI: En!
TUURA: Taikka sitten sinä vihaat heitä.
LALLI (harvakseen): Siksi minä olen kodin korpeen rakentanut, että asuisin siinä ja olisin onnellinen. Miksi minä muka vihaan ihmisiä? Siksi että rakastan itseäni, ymmärrätkö?
TUURA: Tuoko on sinun suurin rakkautesi?
LALLI (hymyillen hiljaa): Muuta ei ole rakkaus muidenkaan.
(Vaitiolo. Lalli tuijottaa synkkänä tuleen.
Tuura on istunut pöydän luo.)