Hymni
I. Höyhensaaret
II. Laulu metsästä
III. Hymyilevä Apollo
Me kuljemme kaikki kuin sumussa
Rauha
Kulkijapoika
Hei hah hah haa
Sua odotin lasna ma laineilla
Kultainen kirja
Olen kyllin jo etsinyt totuutta
Niin kauvas kuin silmä kantaa—
Aamulaulu
Kaks joutsenta
Antonius ja Kleopatra
Suo että sun helmahas peitän
Kuka on hän?
Sua tahtoisin ottaa ma leuvan alta
Meri kuutamolla
Minä uskoni, toivoni hukkasin
Piru tuli mun luokseni
Metsäntähti
Seita
Omenankukat
Niin jos oisit lauluni
Oli mieleni paimenpojaksi
Onnen orja
Sun naurusi
Sinä olet kuin kuplanen
Indiaani
Irma-impi
Mun onneton ollahan pitäis nyt?
Lohdutus
Ihme
Ystäville
Sua katson vaan
Salaisuus
Kun omena on kypsä
Onnen kulta
Oli mullakin pikku ylpeytein
Ja jos mua lemmit armahain
Näin unta kesästä kerran
Merimies kajutassaan
Jaa, jaa!
Kahden herran palvelija
Minä rakastin metsää ja maailmaa
Se oliko kieli, jok' katkesi?
Kuten tahdot vaan
Kun muistelen—
Herodiaan tytär
Jes siunatkoon!
Jäähyväisten jälkeen
Porraspuulla
Olen tahtonut tutkia taivaan ja maan
Väärinymmärrys
Laulajapoika
Kaarin
Juhannus
Tuli tuoksuvat illat
Kesä
Sinä tanssit kuin rautalangalla
Älä usko tyttö mun laulujain
Yksin
Kauppasopimus
Minä luulin sun eloni onneksi
Mitä on tää?
Don Quijote
Pieni tarina
Ei sallittu täällä mun käydä
Minust' oli kuin olisi soudettu
Iltarukous
Kun tietäis
Luonnossa luminen ilta
Kai ihmettelit sinä
Sinä teit minun eloni lauluksi
Kuu kalpea
Ave Maria!
On niin herttaista ajatella
Lepän lehdille lauluja kirjailen
Niin sinua katsoin neiti
Hanhipaimen
Mua suutele kerran
Sinä olet kuin mandeli makea
Yölaulu
Kun yksi rehkii
Lintu
Minust' on, kuin kuulisin vasta
Lintu kevättalvella
Lemmenlaulu
Sen vasta ma naiseksi sanoisin
Minä uneksin kahdesta koivusta
Alppiruusu
Aino-neiti
Unta
Sydämen kepponen
Rekilaulu
Taas kotona
Kai useinkin tyhjältä
Vuorilla kulkevat suuret tuulet
Kunis kukkivat kanervat kankahan
Pieni ballaadi
Ne veivät multa mun iloni
Tän yön me tahdomme tanssia
Raskaalla hetkellä
Laulajan laulu
Metsän kosija
Yksin hiihtäjä
Tellervo
Itku pitkästä ilosta
Kuoleman kannel
Metsolassa
Tähdet
Tilapäisiä
Vapaa sana
Hymni
Nuorten kiitos Ida Aalbergille
Runoilija
Pellervon laulu
Hämy-hyräilyjä
Tuijotin tulehen kauvan
Metsähän oli mun mieli
Et sinä ivannut, impi
Oi uni, jumalten lahja!
Kuvia ja kangastuksia
Se Herra, jota ma palvelen—
Orvon laulu
Iltatunnelma
Oi, varjele Herra mun järkeäin
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä
Kuoleman renkinä
Rauhattoman rukous
Mua pelottaa
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
Sydämeni talvi
Laulu onnesta
Ziska
Inka-muori
Hautalaulu
Mirjamin laulu
Sonetteja
Yö
Olin nuori
Huokaus
Illalla
Sua lemmin
En jaksa hymyillä
Kalliolla
Maa ja kansa
Aleksis Kivi
Mökkiläinen ja hänen poikansa
Graniitti
Tervehdys Kajaanin kaupungin 250-vuotisjuhlaan
Laulu vanhoista ajoista
Laulu valon sodasta
Eero Erkko
Helsinki helmilöissä
Koskenlaskija
Koskenlaskija
Lauluja Kantelettaren tapaan
Miksi kysyisin enempi?
Konstinsa kumpaisellakin
Unta ja todellisuutta
Katson, katson, kaunis tyttö
Iva
Sana Suomen saloille
Laulun lapsi
Pyhä kevät
Keväthymni
Virta venhettä vie
Taideniekan yö
Välirauha
Jumalan vanki
Maininkeja
Surut
Rakkauden laulu
Alkibiadeen näky
Hymni tulelle
Hiukan tähtitiedettä
Tähtelän tanhuat
Pohjantähti
Auringon opetus
Uusi tähti Perseuksen sikermässä
Väinämöisen miekka
(1898)
Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin, moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin. Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan? Ikinuori on nuoruus laulujen vaan ja kerkät lemmen ja keväimen, ilot sammuvi ihmisten.
Mitä siitä jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi. Kas, laulaja tähtiä laulelee ja hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä jos en minä saanutkaan, mitä toivoin ma elämältä, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelen hältä. Ja vaikka ma laps olen pieni vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin— niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla. Niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertasi viimeisen!
Oi, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni omani, ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, jos kuin mua kohtalot vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän näin, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on keväimen.
Me kaksi, me tulemme metsästä ja me metsien ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Luoja loi ihmisen Eedeniin ja korvesta kohoitamme me sen kun vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön-pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin mun silmäni suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei sille ne aavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Me uinumme siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin; hän katsahti ympäri kummissaan ja—uinahti uudestaan.
Miks ihmiset tahtoa, taistella ja koittaa korkealle? Me olemme kaikki vain lapsia ja murrumme murheen alle. Miks emme me kaikki vois uinahtaa ja hyviä olla ja hymytä vaan ja katsoa katsehin kirkkahin vain sielumme syvyyksiin?
Oi, unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, oi, unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, ja köyhä on rikas kuin kuningas maan ja kevyt on valtikka kuninkaan ja kaikki, kaikki on veljiä vaan— oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen ne lapsuen päivät lauhat ja itkeä jällehen yksikseen ne riemut ja rinnan rauhat; taas uskoa, että on lapsi vaan ja että voi alkaa uudestaan ja uskoa uusihin toiveisiin sekä vanhoihin ystäviin!
Taas uskoa riemuhun, keväimeen ja lippuhun pilvien linnan ja uskoa lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks ja maailman suureks ja avaraks— voi, kuinka se sentään on ihanaa, kun sen nuorena uskoa saa!
Voi, kuinka se sille on ihanaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa ja näki vain vaaksan verran, joka etsi kauneutta, elämää, ja näki vain markkinavilinää, ja näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden— niit' aikoja unhota en.
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulissäällä, vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain ja kun minä muistelen, mitä mä sain ja mitä mä nielin ja vaikenin ja mitä mä ajattelin!
Miten olen minä kulkenut, uskonut, ett'eivät ne unhoitukaan! Ja sentään ne olen minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, niin kohtalot kaas, ja sentään ma seppona seison taas ja taivahan kansia taon ja lyön— oi, onnea tähtisen yön!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet. Ja kirkas on taivas ja kukkii maa ja säkenet suustani suitsuaa ja ääneni on kuni ukkosen— oi, onnea unelmien!
Mitä siitä jos haaveeni verkot vaan on verkkoja hämähäkin! Mitä siitä jos omieni viittova vaan on laulua laineiden näkin! Moni nukkui nuorihin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin tai herännyt täällä ei milloinkaan. Missä? Milloin? Helmassa maan.
Minä tahdon riemuja keväimen ja onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis, tulkaa te utaret unelmien, minä vaivun riemunne rinnoillen ja uskon päivähän, aurinkohon. Unen maito on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun syömeni sateenkaaret! Mua hiljaa, hiljaa tuudittakaa, te haaveiden höyhensaaret! Mua katsokaa: olen lapsi vaan, olen riisunut päältäni riemut maan ja pyytehet kullan ja kunnian. Uni onni on laulajan.
Minä tahdon vain uinua yksikseen.
En tahtois vielä mä kuolla.
Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee
Tuonen aaltojen tuolla puolla.
Oi, odota hetkinen, äityein!
En viel' olis valmis ma matkallein,
mun syömeni on niin syyllinen.
Suo että mä pesen sen.
Suo että mä ensin huuhdon vaan nämä synkeät, huonot aatteet, suo että mä päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impynen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet mä näin.
Me tulemme, äitini armahain! Oi katso, meitä on kaksi! Oi katso, mik' on mulla rinnassain! Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan kuopustas? Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä, syyllinen, ja mun impeni puhtoinen.
Katso, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk'ei hän lemmi mua, Elä kysele hältä, miks tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi! Ja usko, nyt ett' olen onnellinen kuin aikoina lapsuuden.
Elä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin— kas, lauluna sujuu se paremmin ja kyynelet kuuluvat kantelehen. Niitä muuten ma ilmoita en.
Voin laulaa ma laulun yhden vaan: »Oli lahden rannalla talo ja kauvaksi yöhön kaameaan sieltä vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauvimmaks ne loisti sen huonehen ikkunat kaks, joss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.
Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.
Ja poika se matkasi maailmaan. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkä, synkk' oli salo. Kävi yksin kulkea raskahaks. Hän löysi ystävän, löysi kaks ja löysi maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.
Oli kylmät ne mieron nuotiot. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri korvet autiot ja synkkänä huokasi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää— vain harvoin ystävää.
Ja poika se erosi yksikseen. Ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen olis kohonnut pikkunen talo. Ja oli kuin kaukaa hän katsellut vaan olis riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä mökissään, yön seljässä, yksinään.
Oli pimeä mökki se erakon. Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon ja synkkänä huokasi salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä, kylm' oli mökin lies— ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin ja lämmin, lämmin ol' mökin lies ja lämpeni mökin mies.
Ei yksin hän töllissä ollutkaan. Siks vilkkui ikkunan valo, siks hongat kaikk' oli hopeissaan ja kullassa kulisi salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen, oli riemuja rakkauden.
Mökin lasilla lintunen lauleli. Ja vilkkui ikkunan valo. Ja katso! Katto se kohosi ja mökistä suur' tuli talo. Katso! Mökki laajeni maailmaks ja maailma suureks ja avaraks ja laulua täys oli avaruus ja aurinko oli kuin uus.
Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja synkkänä huojuvi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, ja joulua kuusten ja kynttiläin ja lapsien leikkiväin.
Se lauloi pienestä kädestä, joka sytyttäis ikkunan valon, joka hoitelis liettä lämmintä ja kukkihin kylväis salon, joka kädelle toiselle tukena ois ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat ja aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko tölliä kiertävi vaan, jost' tullut on suuri talo. Ne saapuvat, aavehet yölliset, ne tunnon tuskat ja pimeydet, ne pistot syyllisen sydämen— ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään:
Mulle vilkkuisko ikkunan valo?
Se ei mulle vilkkunut ennenkään.
Munko ois tämä suuri talo?
Ei, ei, minun mökkini pieni on vain.
Tää lienevi linnoja unelmain?
Mill' oisin ma ansainnut, onneton,
näin kirkkahan auringon?
Taas muuttavi laulu se muotoaan. Yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo. Hän yksin hiihtää ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppailee ja kanssa syömensä syyllisen. Hän tahtoisi pestä sen.