Kosmin, aatelismies. Ivan Petrovitsch, vouti. Roponen, varakas talonpoika. } Juhana, } hänen lapsensa. } Anni, } } Andrei, hänen kasvattinsa. } Juvakka, } } Huttunen, } talonpoikia. } Kosminin alustalaisia. Kipuna, } } Susi, } } Matti, Juvakan poika. } Liisa, Kosminin palvelustyttö. } Mari, Roposen sisar. } Pekko. } Audotja. Wasjka, } kasakoita. Mischka, } Sotaväkeä, kansaa.
Tapahtuu Inkerissä v. 1861.
Ensimmäinen näytös.
(Tupa, jossa peräseinän keskellä on ovi, oikealla kiuas, jonka suu on ovelle päin; sen vieressä lesankka ja lesankan päässä kiukaan kulmassa kaappi; vasemmalla suuri pöytä, jonka ympärillä jakkaroita; pitkin seiniä lavitsat ja laen rajassa parvet).
(Pöydän ympärillä istuu tyttöjä ompelemassa mikä mitäkin. Poikia istuu lavitsoilla pitkin seiniä tupakkaa polteskellen. Kiukaalla makaa yksi pojista, ja Mari istuu lesankan vieressä kehräten. Pienet pojat vetävät väkikarttua lattialla).
Matti. Mitä te, nulikat, täällä teette? Menkää tuonne turulle kuperkeikkaa lyömään!
Poika. Todellakin! Lähtekäämme ajelisille!
Pojat. Niin, lähdetään.
Poika. Minä luen arpaa. (Lukee puoleksi ääneen).
Yykel, taakel, tammenlikka,
Viikel, vaakel, vammenkoukku,
Koukku metsähän kolahti,
Jäsähti jänistä päähän;
Mäne metsän kenkkeriks'.
(Se, jonka kohdalle sana »mäne» tulee, pääsee arvanlyönnistä pois, kunnes kahdesta viimeisestä toinen jää ajelijaksi).
Liisa. (Sillä välin). Nyt, tytöt, työnne pois! Jo on aika käydä leikkimään.
Mari. Mitä vielä. Sitä vartenko luulette minun antaneen luvan täällä pitää illanistujaisia, että heti illan suussa mellastamaan rupeaisitte?
Matti. Mutta jos Roponen pian tulee kotiin, niin emme saa leikkiä laisinkaan.
Andrei. Ei hän kotiin tule ennenkuin puoliyön aikaan. Antaa tyttöjen vielä ommella. (Pojat juoksevat ulos).
Matti. Niin, no ommelkoot sitten. Mutta näin ei tässä istumaan ruveta. Laulakaa, tytöt!
Liisa. Kellä tässä on aikaa laulamaan?
Matti. Sinulla justiin! No, aiota pian tahi … tahdotko pamppua? (Ottaa pyyheliinan kaapin kulmasta ja rupeaa sitä punomaan).
Liisa. Sinä olet aina sen pamppusi kanssa. No, mitä minä laulan?
Matti. Laula mitä tahansa, kunhan vaan alkaa kuulua.
Liisa. No, tahdotteko kuulla laulun, jonka lapsena opin paimenelta?
Kaikki. Tahdomme.
Liisa. (Laulaa).
Mansikkani, Mustikkani, tulkaa tänne!
Haluna ja Kirjo, tulkaa tänne!
Omena ja Karjo, tulkaa tänne!
Tule tänne, karjani kaunis,
Viidakosta, varvikosta
Lehdikön läpi, ahojen alta,
Metsolan maista luokseni nyt;
Armahani, ainoani, tule tänne,
Rinnoilleni riennä, kultani, tänne,
Ikävöiden ootan sinua tänne;
Tule tänne kultani kaunis,
Päivän noustess', muitten maatess'.
Peräti pellon, alati aidan,
Niin, ett'ei kukaan sinua nää.
*Edelliset, Juhana.*
Juhana. (Astuu tupaan, laulaen).
Täss' on poika pikkarainen,
Iloinen ja huoleton,
Laulamaan kuin kottarainen
Valmis vaikka milloin on.
En mä ole pienen pieni,
Vaikk'en suuren suurikaan,
Olenhan kuin haapasieni,
Moinen pulska tatti vaan.
Vanha en mä ole vielä,
Enpä juuri lapsikaan—
Tunnustan sen ilomiellä:
Ikän' ompi paraillaan.
Ei oo kultaa vielä mulla,
Eikä ole tarviskaan.
Ehkä joku mielis tulla,
Mutta min' en tahdo vaan.
Mitä tämä on? Niinhän täällä ollaan hiljaa kuin nauriita varkaissa. Kas Andreitakin! Istuu kuin kirkon penkissä. Kun Anni vaan on hänen vieressään, on hän ääneti kuin sika ruispellossa. Kukkokin kanan viereen tullessaan panee »kokoko» ja vetää siipeään maata pitkin, mutta sinä… Ahaa, sinä luulet varmaankin luhdissa olevasi ja pelkäät tulevan anoppisi heräävän.
Mari. Mitä sinä Andreita pilkkaat aina! Parempi on olla vaiti kuin puhua joutavia, niinkuin sinä. Andrei on kelpo poika.
Juhana. Tilkkanokka, jamakkanenä, killisilmä—enpä häntä haukukaan.
Andrei.
»Hauku, hauku hallikoira,
Et sie toki purra saa.»
Juhana.
Kuka tahtois puuta purra,
Sian selkää silitellä.
Andrei. Aina sinä olet ilveitä täynnä.
Liisa. Totta tosiaan! Joll'ei Juhanaa olisi joukossamme, ei meillä olisi puoleksikaan näin hauskaa. Hän se aina nauramaan saa.
Mari. Ei se ole ollenkaan kiitettävää, että aina nauraa hahattelee kaikille tyhmyyksille, niinkuin sinä,—jos tahdot tietää.
Liisa. Minä vähät siitä, onko se teidän vanhojen mielestä kiitettävää tahi ei; minä laulan, nauran ja olen iloinen, enkä koskaan aio tulla tuollaiseksi tuppisuuksi kuin meidän rikkaimpien talojemme tyttäret ovat.
Anni. Mitä sillä tarkoitat?
Liisa. Minä tarkoitan, ett'en koskaan aio tulla tuollaiseksi suuttomaksi kanaksi, joka pelkäisin puhutellakin poikia—vanhempieni näkyvissä.
Anni. Sentähden, ett'ei sinulla ole.
Liisa. Vaikkei olekaan! Sanoppas oikein todella mitä sekin on olevinaan, että vieraan tupaan tullessa juostaan kiukaan koloon piiloon?
Mari. Mitäkö se on olevinaan? Se on häveliäisyyttä.
Liisa. Häveliäisyyttäkö sekin on, ett'et sinä, Anni, tohdi juoda vettä, avata suutasi miesten näkyvissä?
Mari. Tietysti!
Matti. Kyllä se on totta, mitä Liisa sanoo. Ei minunkaan mielestäni tuo ole oikeata häveliäisyyttä, että päivällä vanhempien ihmisten näkyvissä melkein pelätään poikia, mutta—annas olla, kun ei päivän valo ole todistamassa…
Mari. Mitä! Sinäkin, aina järkevä ja älykäs poika, yhdyt tuon liehakon väitteeseen.
Andrei. Pidä puoliasi, Mari! Sinä olet oikeassa. Häveliäisyys on immen parahin koristus. Parempi on, että pelkää miehiä, kuin että jokaiselle kaulaan kapsahtaa, joka vain vastaan sattuu tulemaan.
Juhana. Oho. Oikeinhan sinä, Andrei, olet viisas mies! (Muille). Hän olisikin jo papiksi päässyt, mutt'ei otettu, olisi saanut 5,000 palkkaakin, mutt'ei annettu.
Andrei. Puhukaa mitä tahansa! Häveliäisyys on tytön paras koriste.
Juhana. Heittäkää jo tämä puhe! Jo riittää tuota lörpötystä. Hyviä olette, kaikki olette siivoja ja sävyisiä, kuin kaalivadista nostettu torakka.
*Edelliset, Audotja.*
Audotja. (Tallustaa tupaan). Hyvä ilta!
Matti. Jumal' antakoon!
Audotja. Näin valkean ikkunasta, niin luulin paraaksi pistäytyä tänne yösijaa etsimään.
Matti. Etäältäkö tullaan?
Audotja. Etäältä, poikaseni, etäältä! Pietarista——ja paljoa kauempaakin.
Juhana. Millä asioilla kuljet?
Audotja. Minä olen kadottanut, mikä minulle on kalliinta, ja etsin nyt sitä.
Andrei. Oletko jo paljon maata mitellyt?
Audotja. Paljon, paljon, poikaseni, enemmän kuin te kaikki yhteensä. (Astuu lähemmäs pöytää). Täälläkös nuoria paljon! Olen minäkin ollut nuori, kaunis ja iloinen—mutta siitä on jo pitkä, pitkä aika.
Mari. Oletko ensi kertaa täällä meidän puolella?
Audotja. En suinkaan. Tässä tuvassakin olen ennen muinoin ollut… Kenenkä tupa tämä nyt on?
Juhana. Pietari Roposen!
Audotja. Vai niin!——Eikö Jaakko-äijä ole enää elossa?… Niin se aika muuttuu.
Mari. Kuka olet sinä? Minä en tunne sinua.
Audotja. En minä enää olekaan se, mikä olin viime kerran täällä ollessani.
Mari. Mitenkä niin?
Audotja. Aika, huolet, kärsimykset ovat minussa muuttaneet sen, mistä te minut tuntea voisitte. »Aika muuttuvi moneksi, ihmiset ajan keralla.»
Mari. Sanohan edes nimesi! Se ei toki liene muuttunut.
Audotja. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi oikean nimeni kuulin, että tuskin sitä enää muistankaan.
Matti. Mitä juttelee hän?
Juhana. En minäkään ymmärrä, mikä häntä vaivaa.
Audotja. Kuka on nykyään haltijanne?
Andrei. Kosmin.
Audotja. Jegor Kosminko?
Mari. Jegor Kosmin! Hän on maannut haudassaan jo viisi ajast'aikaa. Hänen nuorempi veljensä Nikolai nyt tätä tilaa hallitsee.
Audotja. (Mielenliikutuksella). Hänkö siis! Sinä Kolja, olet siis viisi vuotta täällä isäntänä ollut, etkä ole etsinyt sitä, joka tähtesi niin paljon kärsiä on saanut.
Juhana. Mitä puhelet sinä, vaimo?
Audotja. Onko hän nainut?
Mari. Ei ole ollutkaan.
Audotja. Eikö hänellä ole millaistakaan poikaa?
Mari. Johan sanoin, ett'ei hän ole ollutkaan naimisissa.—Tämä vaimo taitaa olla takaraivolleen tärähtänyt.
Audotja. Siis on hän muualla. Kuollut hän ei voi olla, sen sanoo ääni rinnassani… Voi, poikani, poikani! Mistä, miten sinut löydän? Jospa se, joka askeleeni on tänne johtanut, ohjaisi minut päämaaliini asti!
Mari. Onneton vaimo! Aivosi näkyvät olevan sekaisin, jonkun suuren murheen tähden. Käy tänne levähtämään! (Herättää uunilla nukkujaa). Paavo, nouse pois sieltä, Paavo! (Paavo kämpii haukotellen kiukaalta alas).
Audotja. (Katselee pöydän ääressä istuvia). Voi, te onnelliset, jotka saatte kotikaton alla nuoruutenne päivät viettää! Minulle ei sallittu sitä onnea. (Nousee kiukaalle).
Andrei. Minä näen sinussa yhden tuollaisen onnenhylkäämän, jollaisia niin paljon maailmassa löytyy. Rupean osaa ottamaan kohtaloosi. Lienetkö paennut orja vai vapauden kirjalla varustettu maankiertäjä; minä pyydän sinua kertomaan tarkemmin meille elämänvaiheesi.
Audotja. Pitkäksi kävisi minun kertoa, kuinka minä kukoistavimmalla ijällä näiltä seuduin jouduin kauas Etelä-Venäjälle, kuinka siellä neljätoista pitkää kamalaa vuotta tein työtä julman herran hovissa, ja kuinka sitten viime kesänä jouduin Pietariin. Herrani kuoli, ja isännäkseni tuli hänen nuorin tyttärensä. Kun tämä sai kuulla, että oli päätetty päästää kaikkialla orjat vapaiksi, vapautti hän minut jo ennen manifestin julistusta, ja niin olen nyt kulettanut luuni tänne.
Matti. Onko orjuuden lakkautus jo päätetty?
Audotja. Niinkuin sanoin. Ettekö te sitä vielä tiedä?
(Yleinen riemu).
Andrei. Ei siitä täällä vielä mitään tiedetä.
Juhana. Kyllä olen kuullut isäni siitä puhuvan, mutta ei hänkään luullut sen niin pian käyvän.
Matti. Vai päätetty! Voi kumminkin sitä riemun päivää, jolloin vapaiksi herran vallan alta pääsemme!
Andrei. Silloin ei herra saisi meiltä veroa kiskoa eikä päivätöitä vaatia.
Matti. Veroa me kyllä silloinkin maksaa saamme, mutta eikö ole kymmenen kertaa suloisempaa maksaa veronsa rakkaan hallitsijamme omaan kukkaroon, kuin mokomille nälkäkurjille, jotka aarteensa aitoissaan homehtua antavat. Voi, voi, kuinka suloiselta se tulee tuntumaan!
Juhana. Erittäin nyt, kun olemme tämän uuden inhottavan voudin saaneet. Hän tulee olemaan meille oikeana vitsauksena.
Matti. Silloin saisimme naimisiinkin mennä kenen kanssa vain tahtoisimme. Ei tarvitsisi enää herralta lupaa pokkuroida.
Liisa. Minäkin pääsisin erilleni voudin kiusattavista.
Anni. Kiusaako hän sitten sinua kovasti!
Liisa. En minä tohdi illalla liikkua ulkonakaan yksin. Jos hänen kynsiinsä joutuisin, niin…
Juhana. Senkin koiransikiö! No, kyllä hänestä pian irti jo pääsemme.
Mari. Jumala sen onnen meille suokoon!
(Ulkoa kuuluu soittoa ja laulua).
*Edelliset, Wasjka ja Mischka.*
Wasjka. (Töytää tupaan Mischkan kanssa, laulaa).
Donin mailta ma oon,
Kasakoilta nyt tuon
Tervehyisiä näin
Aromailtamme päin.
Hei! Kotimaani on Don,
Ilokas, suruton;
Sulonurmia sen
Min' en unhota, en!
Hei! Kotimaanipa tuon
Minä muistoja juon;
Läpi maailmojen
Sodin sen etehen.
Tuo syntymämaa
Ikilempeni saa;
Sitä ain' ikävöin
Minä päivin ja öin.
Juhana.